Luontoäidin helmojen kupeessa

Täällä maalla sitä oikein kuhisee elämää, joka puolella. Maalle tuleminen kaupungin pölyistä ja liikenteen melusta tuntuu aivan siltä, kuin tulisi johonkin luontodokumenttiin. Filmattavaa riittää, kun antaa itselleen ja ympäristölleen aikaa. Hassua miten ennen niin itsestään selvät asiat, kuten lintujen laulu, puut, puissa kasvavat naavat ja eläimet tuntuvat nyt jotenkin niin ihmeellisiltä. Niin kai se aika ja paikka muuttavat ihmisen näkökulmia.

Maalla jopa isosta lätäköstä voi löytää luonnon pieniä ihmeitä. Kuten tässä kuvassa näkyy sammakon kutua.

Sammakon vauvoja.

En ollut yksin. Kaislikossa todellakin suhisee ja kuhisee.

Perhosia liihotteli ympärilläni, vaikka minkälaisia.

Lapsena ulkona leikissäni olin unohtanut nukkeni ulos. Ja miten nukelle oli käynytkään. Enää siitä ei ollut jäljellä enää, kuin pää. Nyt se sopisi hyvin kauhuelokuvan rekvisiitaksi.

Metsään oli heitetty pullo. Se näytti nyt luonnon omalta pieneltä kasvihuoneelta, kun sinne oli ruvennut kasvamaan kukkanen.

Näin myös elämän nurjan puolen. Höyhenkasa on ollut, jokin aika sitten kaunis eläväinen lintu. Nyt se kuhisi muurahaisia ja toukkia. Luonnonkiertokulkua.